Olen buukannut kalenterini aivan ääriä myöten täyteen, jopa työpäivieni osalta. Tänään meidän oli - ja on tarkoitus lähteä Minna-auppiksen kanssa suuren suureen ostoskeskukseen vähän matkan päässä. Nyt sitten tapaamisaikaa ollaan moneen otteeseeen muutettu ja vielä piti viesti laittaa, että lapsi meni sittenkin jo unille, joten sopisiko vähän myöhemmin! Täysin lapsen ehdoilla tässä täytyy mennä. Harmittaa vaan, kun olin ajatellut hieman venyttää nukkumaanmenoaikaa ja näin oltais saatu olla "rauhassa" lapsen nukkuessa vaunuissa, mutta katsotaan nyt mitä tästä keikasta tulee!! Eilen meni tosi hyvin, kun käytiin tsekkaamassa hotelli, jossa isi ja sisko yöpyvät kun tulevat parin viikon päästä kyläilemään (jee!) ja kierreltiin muutenkin vähän keskustaa. Vaavi iloisena jokelteli ja lauleskeli koko matkan.

Nyt voi jo vähän kääntää päätä ja hyvinmielin vilkaista taakseen. Paljon on koettu, saatu kokemuksia ja nähty. Mihinkään en tätä kokemusta vaihtaisi ja opit ovat ehdottomasti sellaisia, ettei niitä mistään koulunpenkiltä saa, joten valitsen tämän edelleenkin vaikka koulupaikka on vielä kiven takana ja kovasti sinne ensi keväänä yritellään. (Oli internetittömästä viikonlopusta sellaista hyötyä, että tekemisen totalitaarisessa puutteessa otin pääsykoekirjan käteen). Olen oppinut tuntemaan itseni paljon paremmin kuin tunsin puolivuotta sitten. Tiedän kuka olen, mitä haluan ja mihin suuntaan toivoisin elämän minua kuljettavan. Kun rantauduin tänne kaikki oli vielä osaltani täysin auki. Mietin, että onkohan ravitsemustieteet sittenkään minun alani, oli myös vaihtoehto, että jäisin tänne (onneksi ei nyt tarvitse jäädä, on syy miksi palata:). Monia kokemuksia ja läpikäytyjätunteita rikkaampana voin todeta löytäneeni itsestäni paljon kaivattuja puolia. On ollut aikaa tulkita tapahtumia ja selvittää todellista minää ja tapahtuneita asioita. Nuoruusvuosina lytätty itsetunto on taas vahvistunut ja uudet sosiaaliset tilanteet ovat erityisen mieluisia ja tiedän pärjääväni tilanteessa kuin tilanteessa ja täysin omana itsenäni. Pidän omasta elämästäni niin kovin, etten osaa olla edes kateellinen vaan ennemminkin olen todella iloinen toisten onnistumisista, saavutuksista ja vaikka siunaantuneista kasvonpiirteistä. Mieletön tunne.

Kotiäitien ongelmakohtiinkin olen päässyt käsiksi. On niin helppo jämähtää vaan kotisohvalle ja ottaa kaapista aina jotain hyvää helpottamaan päivän taakkaa.Nyt ehkä vähän nähneenä osaan toivottavasti itse välttää ja tunnistaa nämä ongelmakoukut! Voi miten kaipaankaan omaan elämääni, omaan normaaliin arkeen, jossa kaikki toimii ja on balanssissa. Toivon kovin, ettei totuttautuminen vie samanlaista aikaa kun totuttelu rytmiin täällä on vienyt.. Noin viitisen kuukautta. Sinä aikana olen tehnyt ruoasta itselleni todellisen ongelman. Muistan kun tulin tänne, suu henkeä haukkoen katsoin annoskokoja, joita hostmami suuhunsa laittoi ja esimerkiksi muistan elävästi kun syötiin autossa jogurttipäälysteisiä riisikakkuja. Ne oli aivan mielettömän hyviä, mutta sitten tarjottiin toista. En koskaan ennen ottanut toista, silloin otin. Ja toinenhan maistuu aina samalta kuin ensimmäinen eikä suo syöjälleen yhtä kokonaisvaltaista nautintoa. Siitä se alamäki sitten varmaan lähti. Ei tässä nyt vielä missään kuilun reunalla olla käyty, mutta onneksi sain ravistettua itseni hereille ja nyt taas suunta oikea! Moneen otteeseen ollaan suomalaisten kollegoiden (haha) kanssa ihmetelty kuinka sutjakassa kunnossa joka ikinen sveitsiläinen on. Täällä on aivan normaalia (eikä yhtään häpeällistä kuten suomessa) syödä kävellessä ja julkisilla paikoilla. Voisi kuvitella, että tällainen takeaway-kulttuuri poikisi kansankeskuuteen lihavuutta, mutta ei todellakaan! Voisiko kyseessä ehkä sittenkin olla lounas, ei välipala ja kun ostat sen sämpylän (täysin valkeasta jauhosta tehdyn) syöt sen  nälkääsi, et vain syömisen ilosta.