Tämä viikko on kuin lentänyt. Aika on kulunut valtaisan nopeasti ja enää muutama viikko edessä ennen kotiinpaluuta. Kaiken päälle niitä nopeuttamaan tulevat suomituttavat, joten aika finaalissa tässä aletaan olla. Nyt kotiin paluu on alkanut jo vähän harmittaa ja pelottaa. Suomessa minua odottaa ihana, oma elämä, mutta tämä time out life täällä vain huikentuu loppua kohden. Olen tavannut viimeviikkoina aivan mielettömiä ihmisiä, joiden seurassa todella viihtyisin täällä vielä monta monituista kuukautta. Tiistaina Veera ja pikkumies Kevin olivat meillä kylässä, lasten oli tarkoitus leikkiä, mutta Sophie vetikin maratonpäikkärit ja nukkui koko päivän aikana 8h. En estellyt. Ihana välillä vaan olla ilman, että joku nykii hihasta ja on täynnä tarpeita ja vaatimuksia. Keitettiin herkkukahvit ja Kevin napotti kiltisti syöttötuolissa. Tiistai-iltana tuntui, etten yksinkertaisesti jaksa raahautua joogaan, mutta vedin elämäni parhaan tunnin. Kykenin tekemään kaikkea mihin en ennen ole pystynyt ja todella nautin kokonaisesta puolitoistatuntisesta, jes!

Keskiviikkoa nopeutti pääasiassa vapaalla ollut au pair Minna. Aamusta suunnattiin joka viikkoiseen au pair miitinkiin Starbucksiin ja nautimme aamulatet. Tänä keskiviikkona osanottajamäärä oli huikeat neljä sinne saapuessamme, mutta ajanmittaan sinne valui enemmän porukkaa. En kuitenkaan erityisemmin tykkää siitä tapahtumasta. Ensinkin ajankohta on aivan perseestä. Meistä jokainen on au pair ja tapaaminen on kello kymmenen!? Siellä on noin kaksi ihmistä kello kymmenen ja muut tulevat kun ehtivät. Ilmeisesti näitä iänikuisia perinteitä ei sovi mennä muuttamaan kokoontumalla paikalle vaikka tuntia myöhemmin. Kun sitten saat luusi raahattua paikalle, et löydä istumapaikkaa. Tässä Starbucksissa on paaaljon suuria upottavia nojatuoleja ja kun paikalle sattuu 15 au pairia vaunuineen kerralla keskustelu rajoittuu aika pienelle alueelle. Usein siellä onkin jo valmiiksi muodostuneita ryhmiä. Vanhat jenkit, jotka ova muuttaneet kotoa 24-vuotiaina ja ovat au paireina vielä viiden vuodenkin jälkeen. Uudet jenkit, joilla on vielä hammasraudat ja ,eh? joka lauseen lopussa sekä hylkiöeurooppalaiset.

Käytiin varaamassa pöytä lauantain läksiäisiäni varten - tällä kertaa todella halusin siihen sveitsiläiseen, josta ei aiemmin löytynyt tuolejakaan ja nyt varaus neljälle on tehty. Joka toiselle kutsutulle tulee vieraita Suomesta juuri kyseisenä syyslomaviikonloppuna, joten osanottajamäärä on pieni, mutta pidot vain paranee, eikö?! Ja muutkin sitten yhtyvät karkeloihin kunhan suunnistetaan jatkoille, eli isot hipat tulossa, kivaa! En malta odottaa! Ravintolakeikan jälkeen, vaunuja työntäneenä jos jonkinlaisia mäkiä ylös, hikeä valuen suunnattiin ruokakauppaan tekemään jääkaapintäydennysostokset. Huh se on hurjaa puuhaa! Onneksi tälläkertaa oli Minna apuna työntämässä vaunuja, joten homma hoitui melko kivuttomasti. Tultiin meille tekemään ruokaa ja tehtiinkin taivaallisen hyvää kasvissosekeittoa leivän kera. Usein itselle ei tulee kovin kummoisia ruokia laiteltua, koska se vie aikaa ja annoksista tulee niin julmetun isoja, että niitä saat sitten puputtaa monta viikkoa perä jälkeen.

Loistavan ruoan täyttämällä vatsalla vietiin Sophie Sabinalle yliopistolle ja vahtivuoro vaihtui. Käveltiin Minnan kanssa vanhankaupungin pienillä kujilla kohti Zürichjärveä, jossa me tapaisimme Veeran. Matkalla löydettiin joku nallekarkkikauppa ja kun oli aikaa päätettiin kurkata sisään. Siellä oli salmiakkia, liitulakuja, noitapillejä... Menin aivan täysin sekaisin! Ihana miesmyyjä, joka oli tosi symppis ja innoissaan karkeistaan, eikä yrittänyt mitään flirttiä, jota usein saat miehiltä jos katsot heitä silmiin, antoi maistiaisia, lähes kaikista laaduista. Ja varsinkin kuultuaan meidän olevan Suomesta meno vain yltyi. Salmiakki ja liitulakut olivatkin suoraan Suomen tehtaalta -ja aivan tuoreita. Asiointi hoidettiin saksaksi ja saatiin molemmat olla kovin ylpeitä. Ja piti meidän ostaa vähän namua mukaankin illaksi suunniteltuun leffaan.

Aiemmin samana päivänä olin yrittänyt metsästää itselleni tiettyä meikkivoidetta, josta niin kovin pidän. Eihän sitä sitten löytynyt. Tai löytyi, mutta väristä W5 ylöspäin. Laitoin testeriä kädelleni ja sitä olisi voinut luulla poskipunaksi! Ei löytynyt suomenlipulla varustettua "suunniteltu suomalaiselle vaalealle iholle"-meikkivoidetta. Olin jo heittänyt kotona edellisen kappaleen roskiin, joten uusi oli tavalla tai toisella saatava. Suomen S-ryhmäävastaavasta konsernista Coopista sitten löytyi muutamia vaihtoehtoja, kokeilin sävyä nude ja siitä oli nude yhtä kaukana kun luonnolliset huulet nudehuulipunaa käyttävien nuorikkojen huulilta. Lopulta löysin Nivealta jonkun ei niin laadukkaan näköisen purnukan, joka näytti edes jokseenkin kelpaavalta, se oli varmaan nimeltään "white".  Ja samalla reissulla ostin kamman, jota ilman olen täällä sinnitellyt ja elellyt sen jälkeen kun unohdin omani Suomeen. Minulla ei ole täällä mitään hiusaineita, ainoastaan Shampoo ja hoitoaine, ei edes lakkaa, aika säälittävää. No mutta nyt on edes kampa!

Kauneudenhoito on täällä muutenkin jäänyt melkoiselle retuperälle. Hiukset rehottavat kaksihaaraisiaan ja pieni rasvankiilto kuuluu vain asiaan. Sääret ja kainalot, kulmakarvoista puhumattakaan saavat odotella päivän jos toisenkin melkoisen luonnollisessa tilassa uutuuttaan kiiltävää epilaattoriani. Kantapäistä kuuluu samanlainen ääni kuin porkkanaa raastaisi sukkia jalkaan laitettaessa ja vanhat kynsilakat saavat lohkeilla pois omia aikojaan. Ei ole väliä, ei täällä kukaan sinua päiväsaikaan katsele. Lapsi likaisilla limaisilla käsillään tarttuu hiuksiisi ja repii puserot päältäsi, vaatteet ovat aivan porkkanasoseessa päivän päätteeksi ja sormet haisevat vauvankakalle ja bepanthenille. Kun palaan Suomeen, en kyllä viikkoon ilmoittaudu töihin. Keskityn vain itseeni, raspaamaan kuivat kohdat kehostani, rasvaamaan ihon pehmeäksi, poistamaan häiritsevät karvat ja vain nautiskelemaan, hemmottelemaan ja palkitsemaan itseni, sillä todellakin, silloin voi huokaista "selvisin".