Voin olla syömättä viikon, mutta älkää enää koskaan viekö internetyhteyttä korjattavaksi moneksi päiväksi!
Meillä on täällä "tökkinyt" muutenkin vähän tämä internetinkäyttömahdollisuus. Meillä on tähän saakka siis ollut yksi siirrettävä internetpiuha ja vain yksi kone taloudessa voi siis kerrallaan sitä käyttää. Olen toki voinut käyttää rajattomasti päivisin - lapsi vain unille ja webbaamaan, mutta iltaisin, jolloin tietysti suurin osa tuttavistani olisi koneella perheen isä on katsonut jalkapalloa! Meillä ei täällä ole siis televisiota, mikä ei ole kanne ympäristönmuutosta tai muuta vastaan, vaan silkkaa laiskuutta olla hankkimatta tv-lupaa. Ja näkeehän ne pelit tosiaan tietokoneenkin välityksellä.. Mutta nyt, halleluja, saimme wireless-yhteyden! Ja mitä tässä on, muutama viikko jäljellä. Yippee.

Harmittamaan on jäänyt muutama muukin täyttymätön lupaus. Ymmärrän kyllä, että arjessa pyörii mielessä muutakin kun aupairin tarpeet, mutta olen sentään ollut täällä kesäkuun ensimmäisistä päivistä saakka. Huoneeni on suhteellisen tyhjä. Sanoisinko, että minimalistisesti sisustettu - ja sänky on todellinen feng shui, naapurin kellarikomerosta elokuun alussa sain patjan alle n.10 sentin nostatuksen. He kysyivät, olisiko minulla jotain toiveita huoneen suhteen ja sanoin, että haluaisin mielelläni lisää hyllytilaa. Täältäkin löytyy pohjoismaidenihme Ikea ja Ikeasta edullisia hyllyjä. Mutta tästäkin on saatu ongelma eikä ole hyllyjä näkynyt.

Jos huonoa niin kyllä jotain hyvääkin. Rankan viime viikon kunniaksi sain lisäpalkkioksi ehkäisypillerit kolmelle kuukaudelle. Näin meillä täällä urologiperheessä. Ja nyt viimeisiä viikkoja ilahduttamaan sain myös ruokaostoksiani varten luottokortin! Ei taida kuulua joka aupairin etuuksiin.. Kiusaus on suuri kun miettii missä menee raja. Mikä ruokalaskuista menee perheelle ja minkä kustannan itse. Rajan olen vetänyt ravintolassa syömiseen.

Ja ravintolassa perjantaina tosiaan Annin kanssa kävimmekin syömässä. Itseasiassa, se ravintola johon kovasti olisin halunnut ruokailemaan ja makuhermojani hellimään oli aivan täyteen bookattu, eikä kahdelle löytynyt pöytää - ei edes tuoleja, kysyin! Mieli mustana jatkoimme matkaa ja teimme perinteiset - eli menimme ensimmäiseen ravintolaan huutavan nälän johdattamana, katsomatta ruokalistaa tai hintoja. Onneksi ravintola oli oikein hyvä ja viehättävä italialainen ja ruoka oli maukasta. Aivan mielettömän herttainen tarjoilijatar tuli tilattuamme uudelleen juttusille ja sanoi saksaksi minulla olevan kauniit ja sädehtivät silmät. Kaksinkertainen mielihyvä: ymmärsin saksaa ja ihana kohteliaisuus, joita ei hurjemmin suomenmaalla satele. Koko ilta hoidettiin saksaksi ja jäi huippuhyvä mieli! Sehän se on tärkeintä, että normaali matkailu- ja ravintolasanasto on enemmän tai vähemmän hallussa. Näin sujui ensimmäinen ja tähän saakka viimeinen vapaapäivä bikramista.

Lauantaiaamun joogatunnille tein muutaman amatöörimokan. Ensinkin söin ennen tunnin alkua kahden tunnin sisällä kevyen aamupalan ja unohdin ottaa vesipullon. Olisin ostanut vesipullon, mutta unohdin myös kukkaron, joten se siitä. Ajattelin, etten juurikaan edes hörpi tunnin aikana pullon suusta, joten pärjäänhän minä nyt ilmankin. Ja vielä mitä! En tiedä johtuuko nautitusta jogurtista vai vedenpuutteesta, mutta viimeiset 15 minuuttia olivat aivan uskomattoman kamalat. Tärisin, luulin pyörtyväni ja oksentavani ja kun vilkaisin peliin, valahdin aivan valkeaksi. Ajattelin, että nyt tätä tyttöä kyllä viedään. Tsemppasin loppuun asti ja tein liikkeet todella varoen ja minimalistisesti ja lopulta pääsin kuin pääsinkin ulos 40asteisesta luokkahuoneen kokoisesta tilasta omin avuin. Aamusta jäi päälle koko päiväksi vähän huono olo, joka illemmalla tarkentui sitten päänsäryksi. Annin kanssa tehty shoppailukierros ei todellakaan valmistanut hyvin iltaa varten. Kaijan kanssa oli tarkoitus mennä kahville - ja niin menimmekin. Hyvät oli kahvit (ja (SALLITTU) kakkupalat), mutta Kaijan. virolaisen aupairystäväni, alkoi tehdä mieli viiniä. En tietenkään jätä häntä pulaan vaikka miten tuhat pientä tinasotilasta marssii takaraivosta ohimoille sapeleitaan paukuttaen. Löydettiin ravintola, jossa sitten Kaija tilasi pienen pullollisen viiniä ja minä vettä sekä salaatin, joka oli kyllä hyvä veto, muuten olisin nuukahtanut päänsärkyineni siihen paikkaan. Kaijan oli tarkoitus lähteä viimeisellä, yhdentoista junalla takaisin kotikonnuilleen, mutta kuinkas sitten kävikään... Neidin alkoi tehdä mieli vähän muihin tuuliin ja yhdeksän maissa suunnattiin paikalliseen. Itse colan ja veden voimin yritin jaksaa pitää bilehirmulle seuraa ja vain odotin kellon tuloa yhteentoista. Täällä homma toimii niin, että miehet tarjoavat - ainakin köyhille aupairtytöille. Paikan oksettavin mies oli sitten Kaijan mielestä sovelias tähän tehtävään ja meidän piti viettää väkinäinen viisi minuuttinen heidän seurueessaan (juo,juo,juo,juo!). Jutustelin siinä hetken kolmenkympin ylittäneen skottimiehen kanssa ja hän jossain vaiheessa tokaisi, että "your English is perfect"! Eihän se perfect ole, mutta olen kiinnittänyt itsekin huomiota kehitykseen ja ihana saada positiivista palautetta! Puoli yhdentoista kieppeillä törmättiin suomalaisiin kavereihini ja Kaija jo lyöttäytyikin eräälle heistä yöksi, joten jee meillä on aamuun asti aikaa! Siinä vaiheessa piti viheltää peli poikki ja tulla kotiin nukkumaan päänsärky pois. Hauskaa oli kuulemma ollut aamu yhdeksään saakka, loistavaa :)

Sunnuntaiaamupäivän joogan jälkeen luvassa oli suomalaisten aupairien tapaaminen luterilaisella kirkolla. Sieltä jäi mukaan muutama uusi tuttavuus sekä kososti huolenaiheita. Näin painajaisia siitä, miten olen luvattomana maassa. Käytännössä siis en ole. En ole ollut täällä yhtäjaksoisena kolmea kuukautta ja paluulippukin on jo takataskussa, joten ei sen puoleen suurempia huolia, mutta työlupaa minulla ei ole, joten kaikille julkisille tahoille olen täällä vain vierailevana turistina. Eikä se helpottanut tunnontuskia kun kuulin, että täällä on virkamiehiä myös erikseen siihen, että ovelta ovelle käydään tarkistamassa lupia. Ja naapurit valvovat kuin isoveli konsanaan..